Olen keskittynyt Luomiseen. Siksi olen ollut muualla. Olen luonut onnea, iloa, rakkautta ja hyviä hetkiä. Mutta luomukseni ei ole puhdas. Haluaisin luoda sen pois. Luomukseni lähtötilanne oli vääristynyt minun puoleltani. Loin Rakkaan itselleni, mutta loin sen sillä periaatteella, että haluan kokemuksia, haluan pitää vain hauskaa, enkä sen kummempaa. Käydä treffeillä, tunnustella, miltä se tuntuisi, jos olisi taas joskus vielä - Hän, YhteisLuoja.

Ja vaikka miten yritän nyt nauttia luomuksestani, niin jokin aiheuttaa kitkaa. Ensitreffiemme piti olla Rakkaan kanssa elokuvateatterissa. Kokemuksen vuoksi, että on joku, ettei tarvitse aina mennä yksin. Noooh, nyt pari kk myöhemmin kävimme leffassa....

Olin onnellinen, hän otti minua kädestä. Olin tyytyväinen, että Rakkaani on siinä. Mutta sitten... yhteys katkesi. Hän piti minua alussa kädestä hetken, sitten hän otti kätensä pois. Jokin sai hänet vetäytymään, sulkeutumaan. Ja lopun elokuvaa minä olin taas yksin. Välillä otin häntä kädestä kiinni, hetkeksi, mutta hän ei tainnut oikein pitää siitä. Minä olin hänen kanssaan, mutta silti täysin yksin. Ja siinä, katsoessani hänen kättään, joka ei tavoittanut minun kättäni, minä ymmärsin. Minä ymmärsin, ettei tästä tule mitään. (Ja se satutti, tuntea joku asia niin vahvasti, että se vain on niin, enkä minä voi tehdä mitään muuttaakseni sitä.)

Ymmärsin, etten eka kerralla osunut luomisessani vielä oikeaan. Kaipaan niin paljon "sitä yhteyttä". Ja vaikka kaikki olisi tässä niin hyvin, se jokin puuttuu. Yritin lukea Lähdekenttää, että miksi? Sain vastauksia, mitä en välttämättä olisi halunnut kuulla. Kysyin häneltäkin, illalla, että onko jotain mikä vaivaa?

Hän vastasi, ettei pysty olemaan minulle rehellinen, sillä minä olen niin herkkä. Hän pelkää minua, koska olen niin tarkkanäköinen. Syvä huokaus kulki läpi sydämeni silloin, enkö ole rehellisyyden arvoinen, sen vuoksi mitä minä olen.... Ja rehellisyys ja luottamus ovat minulle hirvittävän tärkeitä.

Tiedän miksi niitä ei luomukseni kanssa ole, siksi koska en tunne "sitä tunnetta" ja en voi itse taata, että olisin itse täysin rehellinen ja luotettava hänellekään. Siksi en vedä niitä asioita puoleeni, enkä tule niitä häneltä saamaan. Eihän se vaihtamalla parane, koska nuo asiat ovat minussa. Mutta....

Sitä luo ajatuksillaan, tunteillaan todellisuutta. Yritin keskustella Rakkaan kanssa, avautua ja kertoa mikä minua vaivaa. Itkin hiljaa niin, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Hän nauroi minulle. Hän sanoi, että ei halua keskustella näistä, että minä olen vaikea, keskustelu on tylsää. Hän aina nauraa minulle kun itken, pilailee, että jos tästä nyt puhutaan, alatko sinä itkemään. Itkeminen on minulle hauras kokemus, itken harvoin yksin ja vielä pelottavampaa on itkeä toisen nähden. Yritän paljastaa hänelle sieluni, koska hän väittää, että hän haluaa minut, rakastaa minua, jos hän rakastaisi minua, nauraisiko hän itkulleni?

 

Keskustelu on tylsää, (hän sanoi....)

Minä rakastan keskustelua. Hän ei halua keskustella. Voisinko elää loppuelämäni keskustelematta? Ehkä. Mutta haluanko minä tehdä niitä asioita, mitä minä rakastan tässä maailmassa, ihmisissä? Hyviä keskusteluja, asioista puhumista, rehellisyyttä ja avoimuutta.. Ehkä minä haluan.

Haluan olla puhdas, jotta voin luoda onnea. Puhdasta onnea. Hän pitää sitä huonona ominaisuutena, hän sanoi, että olen hänelle liian viaton. Minä rakastan toisaalta viattomuuttani, en ole halunnut tahrata sitä, vaikka tietenkin olen tiennyt, että siihenkin olisi ollut mahdollisuuksia. Mutta viattomuuteni tekee minusta mielestäni Puhtaamman Luojan.

Nyt on asioita, mitä hänen elämässään on, mitkä sotivat viattomuuttani vastaan. Ja hän haluaisi vetää minut niihin. Minä haluaisin pitää kiinni siitä, vaikka välillä en osaa, "keskustelen liikaa", olen vaikea, ja minua ei voi ymmärtää, niin haluaisin silti pitää kiinni viattomuudestani....

Ehkä minä haluaisin luoda hänet pois. Ja olla vapaa luomaan jotain parempaa. Hänet kenen kanssa olisi rehellisyys, luottamus ja yhteys.