Mietin eräs päivä: "menisinkö helvettiin ja takaisin rakkaani vuoksi". Tulin tulokseen, että hell yeah! eli kyllä!

Jos rakkaani olisi joutunut helvettiin, varustaisin kaikki aseeni, valoni, rakkauteni ja seisoisin helvetin porteilla. Tietäisin, että minua tullaan koettelemaan, minua yritettäisiin satuttaa, käännyttää pois, pelotella, mutta silti, kun tietäisin, että hän on helvetin kahleilla kiinni syvimmässä vankityrmässä, eikä kukaan muu voi häntä sieltä auttaa pois... niin en voisi ikinä jättää häntä sinne.

Joten tekisin matkan. Loistaisin rakkautta ja valoa, uskoisin itseeni ja pitäisin mielessä: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani." Helvetin otukset eivät saisi otetta minusta, sillä rakkaus ja valoni suojelisivat minua.

Lopulta tulisin hänen luokseen, synkkään, mustaan vankityrmään. Hän olisi menettänyt toivonsa, juuri ja juuri näkisi minut. Hän sanoisi minulle, että nämä kahleet ovat taialla taotut, näitä et voi murtaa vaikka haluaisit. Ja siinä hetkessä minä rakastaisin! Rakastaisin häntä kaikesta sydämestäni ja mitään muuta en maailmassa tahtoisi sillä hetkellä kuin sitä, että saan hänet vapaaksi ja luokseni, pois helvetistä. Ja sillä hetkellä kahleet aukeaisivat. Hän olisi vapaa. Minä olisin auttanut hänet vapauteen.

Ja pääsisimme pois, minä ottaisin häntä kädestä ja veisin hänet valoon takaisin. Miksi minä voisin tehdä tuon? Rakkaani takia, rakkautemme takia. Sen takia, että häntä on Vain Yksi, ja jos hän puuttuisi maailmastani, ei elämäni ikinä olisi samanlaista enää. En voisi valita sitä, että hän jää ikuiseen kärsimykseen ja minä jatkaisin elämääni. Miten ikinä voisin nauttia päivästäkään kun tietäisin, että hän on siellä.. Pimeydessä.. Syvyydessä...

Voisin tehdä sen ja onnistuisin, sillä minulla olisi valo! Minä olisin niin vahva, että helvetin oliot eivät voisi taittaa yhtäkään karvaa hiuksistani, eivät koskea sormellakaan ihooni, sillä minä kävelisin pimeyden keskelle ja he eivät voisi tulla valooni. Säteilyni häikäisisi heidät pois. Valon lähellä ei voi olla pimeyttä.

Ja tehkää se toisille, mitä haluatte itsellenne tehtävän.. Minäkin haluaisin, että Se Yksi olisi valmis tekemään tuon matkan minun vuokseni, eikä jättäisi minua toivottomuuteen ja pimeyteen.. Toisi valonsa ja pelastaisi minut, jos minä sitä tarvitsisin. Hän olisi Minun Omani.

 

Jos emme ole valmiita "toisen vuoksi matkalle helvettiin" tai välillä kurottamaan pimeyteen tarjoamaan toiselle auttavaa kättä, mitä hyötyä valostamme on. Silloin minusta olemme itsekkäitä ja jos kukaan ei auta kärsivää, kuka häntä sitten auttaa?

Tietyille ihmisille voimme tarjota vain kättämme, on heidän valinta tarttuako siihen vai ei. Emme voi pelastaa jokaista... Mutta Sen Yhden vuoksi, minä hakisin hänet pois helvetistä, sillä elämäni valo hehkuisi kirkkaimmin vain kun hän on vierelläni sitä säteilemässä.... Mitä elämäni olisi ilman häntä? Ilman toista puolikastani....