Jos luon itse todellisuuteni ajatuksillani ja tunteillani (ja uskomuksillani), niin tapahtuuko tätä myös unieni perusteella?

Uskon, että kyllä. Koska sitähän sanotaan, että elimistölle ei ole periaatteessa väliä onko kokemus todellinen vai ei, sen silti tuntee sen ns. nahoissaan. Kuten esim. painajaiset nostavat sykettä oikeasti tai saavat kehon stressitilaan. Ja voimakkaita tunteita voi tulla myös unitilassa.

Joten onko olemassa enneunia, vai tuleeko ensin uni, joka muokkaa sitten todellisuutta (koska sitä alkaa ajattelemaan)? Eli se, että koemme jonkin asian voimakkaasti unessamme, tuo sen asian myös (vetovoiman lailla) todellisuuteemme? Kumpikin kai voi olla mahdollista. En minä tiedä. Tuli vain mieleen tällainen pohdinta...

Idea tähän blogikirjoitukseen lähti siitä, että näin viime yönä hyvin voimakkaan painajaisen. Heräsin ahdistukseen ja uni oli erittäin hyvin mielessäni. Siinä tapailemani mies oli salaa toisen naisen seurassa, uni ei kertonut mitä he tekivät, mutta epäilys oli jostain sellaisesta, mistä en pitäisi... Tapasin unessa myös miehen äidin, joka myönsi, että tuo nainen jonka kanssa mies lähti oli hänen exänsä. (Asia, josta olemme riidelleet myös ei-unessa, eli tosielämässä).

Ja kun heräsin, meni hetki aikaa siirtyä unitilasta todellisuuteen. Jäin miettimään asiaa, sillä kerran aikaisemminkin on käynyt näin, että näin hyvin voimakkaan unen, joka sitten toteutui. Se liittyi samaan aiheeseen. Pitkästä suhteesta eroni jälkeen exäni sanoi (siis ei tämä nykyinen mies jota tapailen, vaan häntä aiempi, jonka kanssa oli vuosien suhde...) ettei hän missään nimessä ota uutta naista ihan heti, että hän katselee ihan rauhassa elämää ja ei mitään kiirettä.

Sitten näin unen, jossa hän kertoi minulle, että hänellä on uusi nainen. Uni oli erittäin ahdistava. Soitin aamulla hänelle ja kysyin, onko uni totta ja hän vakuutteli, että ei tietenkään, ei hän uutta naista heti ota. No ei mennyt kuin viikko tai pari kun tilanne muuttui, hän tuli luokseni, sanoi: käy istumaan ja kertoi, että hänellä on jo uusi. Ja kummatkin hämmästelimme sitä, miten "enneunen" olin aiheesta nähnyt, koska mieskään ei ollut siinä vaiheessa kun unen näin pitänyt asiaa mitenkään todennäköisenä.

Joten, jään mielenkiinnolla odottamaan toteutuuko tämä uneni. Katson miten todellisuus muovautuu. Ja jos vedän nyt asian puoleeni, niin eihän siinä jää muuta kuin oma reagointi. Jännityksellä odotan miten käy...

 

 

 

 

Eilen kirjoittamani aihe kertoi siis siitä, voiko rakkauteen enää uskoa. Rakkaus tarkoittaa onnellisuutta, hyvää oloa ja iloa, mutta kun käykin niin, että aina kun on iloinen, tapahtuu jotain surullista, alkaa yhdistämään hyvän olon siihen, että onni ei voi kestää ja jos tunnet rakkautta, jotain pahaa tapahtuu...

Eli kun alat tuntemaan itsensä onnelliseksi, hyväksi, keho meneekin varoitustilaan ja hälyttää, että ei! onni -> kohta tapahtuu jotain pahaa ja "tiput korkealta". Siten ei voi tuntea aidosti ja kestävästi onnellista ja hyvää oloa, vaan alkaa pelkäämään sitä. Alkaa pelkäämään rakkautta.

Jokin mennyt kokemuksemme laukaisee meissä tämän kierteen. Joskus olemme antautuneet (ehkä lapsuudessa) täysin sydämin tuntemaan itsemme täysin onnelliseksi, ja sitten on sattunutkin äkkiä jotain, mikä on saanut meidät vetäytymään. Onni ja rakkaus on muuttunutkin suruksi ja kyyneleiksi.

Minulle kävi näin viime viikonloppuna. Onnellisuus "palkittiin" riidalla ja pahalla ololla. Olin hetken tosi onnellinen, ja ajattelin vielä mielessäni, että en uskalla sanoa sitä edes ääneen tai muuten onni häviää. No ei mennyt pitkään, kun tuli hirveä riita ja olin todella surullinen ja onneton. Ja siitä tuli vahvistusta, että kyllä, jos olen onnellinen -> vedän puoleeni pahaa oloa. Joten se saa pelkäämään onnellisena olemista, varsinkin toisen ihmisen seurassa.

Ja turvallisuus. Minä tarvitsen hirveän paljon turvallisuuden tunnetta. Minun on ehkä helpompi luoda sitä itse itselleni, mutta toisen seurassa sen toisen pitää olla erittäin erikoislaatuinen ihminen, että voin tuntea oloni täysin turvalliseksi. Olisi tavallaan todella ihanaa löytää sellainen ihminen, jonka pelkkä läsnäolo tuntuisi hyvälle, jota ei tarvitsisi pelätä, eikä koko ajan olla varuillaan, vaan voisi vain olla. Ja olla onnellinen.

Itsensä uudelleen opettaminen siihen, että onnellisuus ei tarkoita pahoja seuraamuksia, vaan voi vapaasti olla onnellinen pitkään ja kestävästi, on pitkä työ. Se vaatii aikaa ja huomion kiinnittämistä niihin hetkiin, kun on onnellinen, ja mitään pahaa ei seuraakaan siitä. Itseään ei tarvitse syyllistää siitä, että on hyvä olo.

 

Luin artikkelin, jossa kerrottiin, että onnellisempia ovat ne ihmiset, ketkä EIVÄT usko sielunkumppaneihin / siihen oikeaan / unelmakumppaniin. Että he ketkä uskovat odottavat liikaa, eivätkä ole ikinä tyytyväisiä. Uskon, että siinä artikkelissa on pointtia. Sillä MINÄ jos kuka olen uskonut jo pari vuotta siihen, että jossain on minulle "se oikea", sielunkumppani tai kaksoisliekki, mikälie. Sellainen mies, jonka minä haluan ja joka haluaa juuri minut.

https://www.youtube.com/watch?v=LZW8qq6jvKw

I thought by now what love is... I thought by now.. I know everything...

And the truth is..   I still don´t know a thing...

Olen tapaillut miestä, jonkin aikaa, treffaillut, ei vakavampaa. Ja oppinut paljon itsestäni, muista, miehistä, elämästä, sinkkuudesta, parisuhteista. Ja tässä kun yksin, juuri siivotussa asunnossani, kynttilöiden palaessa tunnelmallisesti fiilistelen mikä tunne on päällimmäisenä, niin se on: En ole (silti) vakuuttunut.

Luulin, että joku päivä tulee HÄN, joka vain vie minut. Vie mennessään. Palauttaa uskoni rakkauteen. Että rakkaus häikäisee minut, että jossain on joku ihmeellinen mies, joka tuo kaiken onnen tulleessaan ja sen jälkeen minä vain liitelen vaaleanpunaisten pilvien päällä.

Mutta ehkä olenkin, omien karvaidenkin kokemusten kautta, tajunnut, että ehkei homma menekään ihan niin... Tajusin sen silloin, kun ymmärsin, että hei! hetkinen! MINÄ olen vielä ihan sama ihminen (periaatteessa, ehkä vähän itsenäisempi ja vahvempi kylläkin), että minä tykkään edelleen tehdä tiettyjä juttuja elämässä, että ei se ehkä olisikaan ollut kiva idea, että elämäni olisi kääntynyt mullin mallin jonkun miehen vuoksi, vaan ehkä on just hyvää se, että saankin olla edelleen oma itseni. Tehdä niitä juttuja mitä rakastan. Ja minun ei tarvitse tehdä niitä yksin.

Mutta huomaan, että tarkkailen välillä itseäni ja elämääni kuin ulkopuolisen silmin...

Katson häntä ja ihmettelen, että kuka tuo tuossa on? Miksi se ei ole exäni? Miten elämäni muuttui yhtäkkiä tällaiseksi, että ne asiat mitä tein exäni kanssa, teenkin niitä hänen kanssaan? Todella outo tunne...

Uusia asioita kun tekee uudessa ympäristössä, niin ei tule tätä outoa oloa. On vain tunne, että elämäni on nyt muuttunut, ok. Mutta kun tekee tuttuja juttuja, niitä mitä teki satoja kertoja, samoissa paikoissa.. Kävi kalassa nuoresta asti, paistoi nuotiolla makkaraa tutussa paikassa, samoili tutuissa sienimetsissä.. Ja sitten siinä onkin "vieras mies" tekemässä niitä kanssani.. Todella outo tunne.

Ja periaatteessa, tajuan, voisin tehdä niitä aivan hyvin myös exäni kanssa... Että erosinko turhaan? Ei tullutkaan "Mies 2.0":aa, ei taida olemassa uutta päivitysversiota. Entinen versio olisikin ollut ihan hyvä. Mikä saa minut kriisiin, että onko edes olemassa miehen ja naisen välistä rakkautta, sillä loppujen lopuksi olet aina yksin.

Kaikkien kanssa.

Aina.

Loppujen lopuksi minulla on vain minut. Ikuisesti.

 

En ole vakuuttunut.

 

 

 

 

 

 

 

Ilo on elämän yksi tärkeimpiä asioita.

Jokaisella meistä on omat asiat, mitkä tekevät meidät iloisiksi. Tänään minä olen iloinen siitä, että sain kerrankin nukkua pitkään vapaapäivän kunniaksi, syödä aamupalaksi eilen tehtyjä vohveleita, joissa oli omenahilloa ja suklaakermavaahtoa päällä. On vapaapäivä, ehdin katsoa Youtubesta muutaman seuramaani kanavan videoita (kuten Jenna Marblesin hauskoja komediapätkiä) ja kohta taidan ruveta katsomaan jotain mieltä piristävää leffaa :-D

On kesä ja viikonloppu ja mitä vaan voi tapahtua :-D Ilon kautta onneen! Niin ajattelin viettää tämän viikonlopun.

Valitettavasti se ei voi siis sisältää tapailemani miehen tapaamista, sillä hän tekee minut aina surulliseksi... En jaksaisi tänä viikonloppuna itkeä ja surra, miten vääränlainen olen, miten olen liian tunteellinen ja herkkä, miten en alistu toisen kynnysmatoksi. Minä olen pirskatti oma rakas itseni, itselleni ja jos joku ei sitä huomaa, niin olkoot sitten :-D

Katsoin juuri myös "vahingossa" erään videon parista, joka eli kaukorakkautta ja videossa he tapasivat ensi kertaa. Miten ihana rakkaus videosta välittyi! Minäkin tahdon sellaista suhdetta, missä ollaan iloisia siitä, että tavataan toisia, vähän höpsähtäneitä alussa ja avoimia ja rehellisiä toisilleen. :-D

En jaksa kuunnella sitä, miten kaikki on minun elämässäni väärin, harrastukset, ystäväni, perheeni (voi kyllä..) minä, reagointini... En jaksa tänä viikonloppuna olla niin "huono ihminen" mitä toinen haluaa näyttää. Nyt haluan olla onnellinen ja iloinen! :-D Nauttia kesästä ja antautua auringonpaisteelle!

Toivon, että tämä viikonloppu (ja loppuelämä) tuo minulle ja teille lukijat mahdollisimman parasta onnea ja iloa!

 

Mielessäni soi Natasha Bedingfieldin Soulmate biisin sanat: 

...Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone...

Viisaista sanoja. Toista pitäisi rakastaa vapaasti, ehdoitta, odotuksitta, rakkaus ei tule käskemällä tai vaatimalla. Toisaalta pitäisi olla voimaa pelastaa itsensä jos jää jumiin tilanteeseen, jossa tulee tunne, että joutuu väkisin yrittämään....

Silloin ajattelee, että olisiko jossain "se oikea", jota voisi rakastaa käskemättä ja hän rakastaisi käskemättä.

Ehkä olen menettänyt uskoni rakkauteen. Kun on niin helpompaa olla yksin, tehdä itse omia vapaa-ajansuunnitelmiaan, tehdä itse itsestään onnellinen. Ja jos itse silloin järjestää itselleen paskan illan, niin voi syyttää vain itseään. Oman itsensä kanssa on niin paljon helpompaa ja onnellisempaa olla, kuin toisen. Näin olen kokenut elämäni tällä hetkellä. Mutta silti.. jää miettimään olisiko jossain ihmistä, josta ei tulisi sellainen tunne? Josta tulisikin tunne, että hän tuo iloa elämään? Että kummankin elämä rikastuu siitä, että on tavannut toisensa?.... ja siitä pääsen aina sielunkumppani aiheen tutkimiseen :)

Sielunkumppani.. nimityksellä ei kai ole väliä, mutta kaipa se on semmoinen henkilö, joka olisi ns. optimaalisin suhteeseen toisen sopivan kanssa. Ja ei sillä ole väliä mihin se homma perustuu, olisi kivaa tavata tämmöinen ihminen....

Kuulemma silloin siinä toisessa olisi hieman tuttuuden tunnetta. Hän tuntuisi kotoisalta ja tutulta. Ja minusta on ihana ajatus se, että hän olisi sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisi aloittaa uuden luvun elämässään. En ole kokenut vielä eron jälkeen lainkaan semmoista sysäystä kenenkään kanssa, että olisi tullut tunne, että nyt on jotain uutta ja ihanaa elämässä, jotain minkä takia kannatti erota suht hyvästä, sillä parempaa oli luvassa. Koska uskon, että itseään pitää kuunnella tarkkaan, eikä pakottaa itseään rakkauteen tai suhteeseen, jos se ei tunnu siltä, että "ei ole muuta vaihtoehtoa enää kuin rakastaa toista". Tällä hetkellä kutsuvin vaihtoehto on olla yksin...

Ja turvallisuus (minä kaipaan vakautta ja turvallisuutta, sitä että toinen oikeasti olisi siinä), tämä on minusta kauniisti sanottu:

"Run-of-the-mill boyfriends and girlfriends rise with the sun, and fade with the moon based on one bad date, a missed phone call or an opposing point of view. Don’t let these kind of relationships sidetrack you from finding the one who will stick beside you through more than just the good times." (http://blog.californiapsychics.com/blog/2014/02/elements-soulmate.html)

Ja tämä: "Just because you love someone, it doesn’t mean they’re easy to be with. Well a soulmate is easy to be with every day."