Ja minä vihasinkin itseäni oikein kunnolla! Olin niin suuttunut itselleni. Kihisin vihasta ja suuttumuksesta.

Oman aikani. Noin puolisen tuntia. Annoin vihan tulla. Oi kuinka minä vihasinkaan. Sitten väsyin vihaan. Huomasin, miten se alkoi poistua minusta. Ei minusta ole vihaajaksi. En minä jaksa elää suuttumuksessa, vihata itseäni. Ja hiljalleen se suli pois. Hiljalleen minut valtasi rauha.

Ja rauhan jälkeen rakkaus. Aivan mahdottomalta tuntuva rakkaus. (En tiennyt, että se voisi olla vihan alla piilossa, että kun antauduin vihalle, antauduinkin rakkaudelle...)

Ehkä rakkauteni oli peittynyt vihan alle, ja monien muiden "pelottavien" tunteiden. Olen miettinyt miksen osaa rakastaa, ehkä juuri siksi, koska en uskalla päästä kaikkien "varjojen" läpi rakkauden luokse. Lopulta minä tulin tilaan, jossa rakastin ja hyväksyin. Ja todellisuus muuttui.

Minun "lajiani" on varjotyöskentely. Se voisi olla "auttamisen lajini" myös muillekin ihmisille.

Aito itsensä kohtaaminen. Ei ikinä hukkareissu ;-)