Vetovoiman laki: "Vedän puoleeni niitä asioita, joihin kiinnitän huomiota, kohdistan energiaa ja keskityn, joko myönteisesti tai kielteisesti." (Michael Losier: Vetovoiman salaisuus)

Mutta miten vetovoiman laki ja romanttinen rakkaus toimivat?

Yleensä puhutaan miten vetovoiman lain avulla voi ilmentää elämäänsä Sen Oikean jne jne. Mutta miten usein käy niin, että ensin joutuu kohtaamaan monta Oih-Niin-Väärää? Siksi koska vetovoiman laki toimii koko ajan, sitä ei voi laittaa hyllylle ja käyttää silloin, kun itse haluaa, vaan koko ajan toimii magneettina, mikä voi tuoda hyvää oloa (tai valitettavasti myös huonoa oloa...)

Tätä selvensi hyvin artikkeli: http://www.divinecaroline.com/love-sex/laws-romantic-attraction

1) Vedät puoleesi kumppanin, joka rakastaa itseään yhtä paljon kuin sinä rakastat itseäsi, esim. jos kumppanisi on itsekriittinen tai epävarma, hän heijastaa tuota ominaisuutta sinusta itsestäsi

2) Vedät puoleesi kumppanin, jolla on samat "syvät haavat" kuin sinulla, esim. minä en ole rakastettava, en ansaitse rakkautta, olen aivan yksin maailmassa....

3) Vedät puoleesi kumppanin, jossa on samoja piirteitä kuin pääasiallisissa huoltajissasi, valitettavasti, myös niitä huonoja piirteitä.

4) Ennenkuin olemme oppineet oppiläksymme ja parantaneet omat haavamme, vedämme puoleemme samankaltaisia kuin me itse.

Olen miettinyt, että onko väärin ajatella, (noin vetovoimankin kannalta), että minä haluaisin sellaisen kumppanin, joka tarvitsisi minua elämäänsä ja minä häntä. Koska periaatteessa uskon itsenäisyyteen ja vapauteen. Mutta toisaalta se on niin ihana tunne, kun toinen avautuu sinulle jostain tärkeästä asiasta, kertoo jonkun syvän haavansa, ja sitten voit itsekin tehdä niin. Ja hän ymmärtää, kuten sinäkin, ja kuuntelee. Haluaisin kokea tuon vastavuoroisuuden. Antamisen ja saamisen.

Ristiriita on tämä: Vedän puoleeni erittäin positiivisen, iloisen ihmisen, joka sanoo, että hän ei ole ollut ikinä masentunut, että hän ei turhia stressaa ja älä sinäkään. Jos yritän kertoa jotain syvällistä itsestäni, jotain mikä kuuluu osana siihen, mitä olen tänä päivänä, häntä ei kiinnosta kuunnella. Sillä ei hänestä ei ole järkeä katsoa varjoihin, vaan hän aina haluaa kulkea valossa. Minä turhaudun, sillä siitä tulee pitemmän päälle esittämistä minulle. Alan vetämään roolia... Tahdon päästä menneistä irti, enkä velloa niissä. Siitä ei ole mitään hyötyä. Tulevaa kohti ja kaikista parhainta mahdollista elämää, MUTTA!... Minä rakastan itseäni juuri tällaisena kuin olen, en halua luopua itsestäni ja persoonallisuudestani. Minuun kuuluu niin valo kuin varjotkin. Joistakin haluan päästä eroon, esim. tunnelukoista, mutta jotkut varjot minä tahdon pitää. Ja niin.... huomaan, mitä syvemmin kohtaan itseni, sitä vähemmän voin antaa tässä asiassa periksi.

Jos et hyväksy minua tällaisena, varjoineni päivineen, niin silloin et hyväksy aitoa minua.... Ja minä en jaksa enää esittää kenellekään. Voiko ihminen, kuka ei ole ikinä itse kärsinyt, ymmärtää sitä, että minä olen joutunut kärsimään... En vaan voi sille mitään, että elämäni on mennyt niin, enää. Ne ovat osa minua. Ihmisestä ei tule ikinä täydellistä, jokaisella meistä on haavamme. Jos suljet silmäsi haavoiltani, suljet silmäsi myös minulta.

Mutta jos olen vetänyt tämän ihmisen puoleeni, niin eikö se tarkoita, että hänelläkin on samat varjopuolet?? Ainakin artikkelin mukaan näin pitäisi olla... En tiedä uskonko, että asia on ihan näin... Siksi pohdin tätä, (en sen vuoksi, että tätä(kin) pitää liikaa miettiä), vaan siksi, että haluan vetää puoleeni sen parhaan mahdollisen kumppanin minulle, kaikilla tavoilla, siksi olen valmis parantamaan itseäni ja kohtaamaan itseni toisen kautta. Jos en mieti näitä, jatkan vain saman kehän kiertämistä ja silmieni sulkemista. Mitä hyötyä siitä olisi? Samaa p*a vaan eri paketissa.