Noin vuosi sitten, kadotin läsnäolon voimani....

Tiesin ja tunsin, että sitä ei enää ollut, mutta läsnäolemattomuus oli kuin huumetta. Menetin paljon, en enää keskittynyt siihen todellisuuteen mitä elin, vaan olin ajatuksissani koko ajan jossain muualla. Menetin siis sen todellisuuteni, ne ihmiset.

Ne rakkaat.

"Jumalallisen inspiraation" vallassa lähdin äsken kävelemään pimeään kaupunkiin. Miten rakastankaan sitä! Kaupungin valoja, ihmisten lämpimiä ikkunoita. Joku joskus neuvoi minulle, että älä koskaan kadehdi sitä, mitä muilla on, kun kerroin hänelle, miten minulla on tapana katsoa noita valoja loistavia ikkunoita, ja ajatella, miten hyvin asiat siellä sisällä olevilla ihmisillä on. Tuntea niitä tunteita, mitä heillä on. Ehkä iltapalan aika, lapsille iltasatu, lämmin pehmeä sänky. Suosikkisarja tv:stä.

Minä nautin äsken läsnäolosta. Nenänpäälle satavista lumihiutaleista, hieman pakkasessa höyryävästä hengityksestä, koiranulkoiluttajista, maan ja kiven voimasta..... Minä olin läsnä ja onnellinen. Ehkä minä saan sen hiljalleen takaisin... Ja minähän saan, sillä vain juuri nyt on tärkeintä, ei mikään muu.