Luin artikkelin, jossa kerrottiin, että onnellisempia ovat ne ihmiset, ketkä EIVÄT usko sielunkumppaneihin / siihen oikeaan / unelmakumppaniin. Että he ketkä uskovat odottavat liikaa, eivätkä ole ikinä tyytyväisiä. Uskon, että siinä artikkelissa on pointtia. Sillä MINÄ jos kuka olen uskonut jo pari vuotta siihen, että jossain on minulle "se oikea", sielunkumppani tai kaksoisliekki, mikälie. Sellainen mies, jonka minä haluan ja joka haluaa juuri minut.

https://www.youtube.com/watch?v=LZW8qq6jvKw

I thought by now what love is... I thought by now.. I know everything...

And the truth is..   I still don´t know a thing...

Olen tapaillut miestä, jonkin aikaa, treffaillut, ei vakavampaa. Ja oppinut paljon itsestäni, muista, miehistä, elämästä, sinkkuudesta, parisuhteista. Ja tässä kun yksin, juuri siivotussa asunnossani, kynttilöiden palaessa tunnelmallisesti fiilistelen mikä tunne on päällimmäisenä, niin se on: En ole (silti) vakuuttunut.

Luulin, että joku päivä tulee HÄN, joka vain vie minut. Vie mennessään. Palauttaa uskoni rakkauteen. Että rakkaus häikäisee minut, että jossain on joku ihmeellinen mies, joka tuo kaiken onnen tulleessaan ja sen jälkeen minä vain liitelen vaaleanpunaisten pilvien päällä.

Mutta ehkä olenkin, omien karvaidenkin kokemusten kautta, tajunnut, että ehkei homma menekään ihan niin... Tajusin sen silloin, kun ymmärsin, että hei! hetkinen! MINÄ olen vielä ihan sama ihminen (periaatteessa, ehkä vähän itsenäisempi ja vahvempi kylläkin), että minä tykkään edelleen tehdä tiettyjä juttuja elämässä, että ei se ehkä olisikaan ollut kiva idea, että elämäni olisi kääntynyt mullin mallin jonkun miehen vuoksi, vaan ehkä on just hyvää se, että saankin olla edelleen oma itseni. Tehdä niitä juttuja mitä rakastan. Ja minun ei tarvitse tehdä niitä yksin.

Mutta huomaan, että tarkkailen välillä itseäni ja elämääni kuin ulkopuolisen silmin...

Katson häntä ja ihmettelen, että kuka tuo tuossa on? Miksi se ei ole exäni? Miten elämäni muuttui yhtäkkiä tällaiseksi, että ne asiat mitä tein exäni kanssa, teenkin niitä hänen kanssaan? Todella outo tunne...

Uusia asioita kun tekee uudessa ympäristössä, niin ei tule tätä outoa oloa. On vain tunne, että elämäni on nyt muuttunut, ok. Mutta kun tekee tuttuja juttuja, niitä mitä teki satoja kertoja, samoissa paikoissa.. Kävi kalassa nuoresta asti, paistoi nuotiolla makkaraa tutussa paikassa, samoili tutuissa sienimetsissä.. Ja sitten siinä onkin "vieras mies" tekemässä niitä kanssani.. Todella outo tunne.

Ja periaatteessa, tajuan, voisin tehdä niitä aivan hyvin myös exäni kanssa... Että erosinko turhaan? Ei tullutkaan "Mies 2.0":aa, ei taida olemassa uutta päivitysversiota. Entinen versio olisikin ollut ihan hyvä. Mikä saa minut kriisiin, että onko edes olemassa miehen ja naisen välistä rakkautta, sillä loppujen lopuksi olet aina yksin.

Kaikkien kanssa.

Aina.

Loppujen lopuksi minulla on vain minut. Ikuisesti.

 

En ole vakuuttunut.